torstai 15. joulukuuta 2011

Lapsuus ja nuoruus Aspergerin kanssa

 Olen kirjoittanut lapsuudestani ja nuoruuteni alkutaipaleesta tänne, mutta siitäkin vain osittain eli koko elämäntarinaani en ole kirjoittanut. Siispä tässä sitten koko tähänastinen elämäni Asperger-ihmisenä aina tähän hetkeen asti.
  Aspergerin syndrooma on ollut minulla ihan syntymästäni lähtien ja sen on arveltu olevan jossain määrin perinnöllinen, mutta varsinaista AS-geeniä ei ole löydetty. Kumpikaan vanhemmistani ei ole AS-henkilö, mutta meillä on suvussa ihmisiä, joilla on lievä Asperger, aivan kuten minullakin. Toinen syy siihen, että minulla on Aspergerin oireyhtymä saattaa olla se, että syntyessäni jäin happivajeeseen.Tai sitten sekä perinnöllisyys että happivaje vaikuttivat siihen, että minulla on AS. Kuitenkin diagnoosi tuli vasta ollessani 15-vuotias.
  Mitään Aspergeriin viittaavaa ei varhaislapsuudessa näkynyt. Tosin puhumaan opin vasta 2-vuotiaana, mutta lähes suoraan kokonaisin lausein. Kävelemään taas lähdin suoraan istualtaan eli jätin koko konttausvaiheen väliin. Tämä saattoi johtua Aspergerista, mutta asiasta ei ole mitään varmuutta.
  Päiväkodin aloitin vasta 5-vuotiaana, mikä johtui siitä, että äitini oli pitkään kotona. Kavereita minulla oli, mutta juttelin mieluummin hoitajien kanssa. En oikein jaksanut toisten lasten meteliä. Eskarissa sama jatkui. Kaveripiiri ei ollut muutenkaan mikään erityisen suuri. Silloin minulla oli erityismielenkiinnon kohteena koirat: puhuin koirista jatkuvasti ja silloin, kun muut lapset selailivat satukirjoja, minä pänttäsin koirakirjoista rotujen nimiä ulkoa. Aistiyliherkkyyskiäkin oli, mutta siitä on enemmän aistiyliherkkyys-postauksessa.
 Ensimmäisellä luokalla minulla oli suurena etuna, että luokalla oli ennestään tuttuja ihmisiä joskin vietin aikaani mieluummin yksin. Välitunnillakin saatoin mennä vähän syrjempään, koska halusin leikkiä omia leikkejä omassa rauhassa. Syynä saattoi olla se, että halusin leikkiä mahdollisimman realistisesti: en esimerkiksi kestänyt sitä, että joku sanoi:" Nyt olis yö." ja samahan piti kaikkien muidenkin nyt olis sitä ja tätä-lausahdusten kohdalla. Mielestäni leikeissäkin piti olla se vuorokaudenaika, kun oikeastikin oli.
  Kotona sitten ihmeteltiin, miksi lapsella ei ole kavereita koulussa. Muistan, kun äiti kysyi kerran kenen kanssa leikin koulussa. Vastasin tähän, että oravien. Olin tällöin 7- tai 8-vuotias.
  Perheemme muuti ollessani 9-vuotias, joten jouduin vaihtamaan koulua. Kiusaaminen alkoi, kun olin ollut uudessa koulussa vain muutaman kuukauden. Minulla ei myöskään ollut samalla luokalla kavereita, vaikka yritin tutustua heihin.
  Kiusaaminen oli aluksi typerää huutelua, mutta loukkaannuin siitä silti. Tämä taas innosti kiusaajia huutelemaan vielä enemmän. Ahdistuin ja sain ensimmäiset pakko-oireeni, joita olivat ylimitoitetut pelot. Nämä pelot sitten tulivat koulussa välillä esille ja sain siitä hyvästä ilkkuvaa naurua ja kiusaaminen vain pahentui: minua seurattiin aina koulun käytävillä ja lopulta kiusaajani seurasivat minua myös koulumatkat pihalleni asti. Se oli silloin todella pelottavaa ja kurjaa.
  Kiusaamisesta kerroin tietysti kotona ja luokanopettajalle soitettiin. Kiusaajien kanssa olin monissa puhutteluissa, joissa he pyysivät minulta anteeksi, vaikka eivät sitä tarkoittaneet, sillä kiusaaminen vain jatkui pahempana. Opettaja ei välillä ottanut kiusaamista tosissaan, mikä oli todella väärin.
  Neljännen luokan keväällä tilanne oli jo niin paha, että koulun vaihtaminen oli ainut vaihtoehto. En odottanut kesälomaan asti, vaan vaihdoin koulua huhtikuussa. Uudessa koulussa meni aluksi hyvin, mutta sielläkin jouduin kiusatuksi jo kolmen viikon kuluttua koulun aloittamisesta. Kavereita oli aluksi tosin muutama, mutta hekin kaikkosivat nopeasti, koska en oikein puhunut muusta, kuin koirista. Itse en kuitenkaan tajunnut tätä. Viidennen ja kuudennen luokan harhailin lähinnä yksin.
  Nuoruusikään siirtyminen oli minulle sen verran iso järkytys, että pakko-oireet palasivat, tällä kertaa käsienpesuna. Olin hyvin ahdistunut ja kiusaaminenkin jatkui. Se oli edelleen typerää huutelua. Tässä koulussa kiusaamiseen puututtiin aina tosissaan, mutta se ei kiusaajia estänyt. Pakko-oireet menivät niin pahoiksi, että aloin käydä juttelemassa psykiatrin luona. Olin ollut juttelemassa psykiatrilla muutaman kerran 9-vuotiaana pakko-oireiden takia, mutta en kuitenkaan jatkanut siellä.
  13-15-vuotiaana AS-oireet olivat voimakkaimmillaan: minulla oli samaanaikaan useampi erityismielenkiinnonkohde, olin sosiaalisesti kömpelö, pakko-oireet olivat voimakkaat ja aistiyliherkkyyksiäkin oli.
  Psykiatrilla kävin siis vuoden ja hän antoi minulle lähetteen psykoterapeutille. Kävin juttelemassa siellä ensin muutaman kerran helmikuussa 2006. Tällöin minulle tehtiin testejä, kuten mm. musteläiskätesti ja TAT. Tämä TAT on siis testi, jossa henkilölle näytetään kuvia. Henkilön pitää kertoa kuvissa oleva tilanne, tilanteeseen johtaneet asiat ja tilanteen jälkeiset tapahtumat. Oikeita vastauksia tässä ei siis ole. Kaikesta tästä löydettiin lievä Aspergerin oireyhtymä ja sitten ahdistuneisuushäiriö.
 Psykoterapeuttikäynnit jatkuivat elokuussa 2006 ja kävin siellä aina kerran viikossa. Olin tällöin 14-vuotias ja minulla oli edelleen ahdistuksesta johtuvia pakko-oireita. Terapia alkoi auttaa vähitellen. Ensin pääsin eroon "nuoruusikäahdistuksestani", sitten erityismielenkiinnonkohteet alkoivat lieventyä. Pakko-oireiden lieventymistä saikin odotella vähän pidempään, sillä ne olivat pahat vielä 16-vuotiaana. Vasta vuoden loppupuolella niiden lieventymisen saattoi huomata. Kuitenkin tunsin (ja tunnen joskus vieläkin) olevani altis pakko-oireille ja ahdistukselle.
Ensimmäinen kesä pitkään aikaan ilman pakko-oireita. Silti pelkäsin niiden tulevan takaisin. Kuva vuodelta 2009

 Pakko-oireiden ja erityismielenkiinnonkohteiden katoaminen oli minulle todella suuri helpotus. Silti minulla oli vielä toisinaan erittäin ärsyttäviä AS-oireita, kuten mm. aistiyliherkkyys näön, kuulon ja tunnon alueella sekä huono tilannetaju.
  Nykyään Asperger on minulla tällainen (oireet eivät siis ole missään järjestyksessä)
-minulla on huono tilannetaju
-minulla on aistiyliherkkyyksiä
-en ymmärrä asioita aina samalla tavalla (saatan löytää yhteen lauseeseen jopa neljä erilaista merkitystä)
-tulkitsen puhetta toisinaan kirjaimellisesti, enkä myöskään aina ymmärrä ironiaa
-olen akateemisesti lahjakas
-minulla on hyvä muisti
-tarvitsen päivittäin yksinoloa, sillä jatkuva seura väsyttää minut
  Nämä oireet tulivat tällä hetkellä mieleen ja joinakin päivinä toiset oireet tuntuvat voimaakkaammilta ja toiset eivät. Terapiassa olen nyt kuudetta vuotta, mutta tämän olisi tarkoitus olla viimeinen vuosi. AS ei ole koskaan estänyt eikä tule estämään normaalia elämää. Kaikista tärkeintä on kuitenkin, että se ei estä minua olemasta onnellinen.

4 kommenttia:

  1. Luin tekstiäsi kuin olisin sen itse kirjoittanut. Miulla on kans lievä asperger ja samanlaisia kokemuksia täälläkin:)

    VastaaPoista
  2. Kiva, kun joku AS-henkilökin lukee näitä mun kirjoituksia. :) Toivottavasti tästä kirjustelusta on jotain tukea ja apua. :)

    VastaaPoista
  3. Olipa mielenkiintoista, kun löysin sattumalta tälläisen blogin hakusanoilla asperger ja koulukiusaaminen. Poikani jolla on asperger aloitti yläkoulun syksyllä. Kiusaaminen alkoi kolmantena koulupäivänä. Ennen kiusaamista ei ole ollut. Kiusaamiseen kyllä tartutaan tiukasti, mutta tuntuu että sitä on silti vaikea saada kuriin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta. Lisäksi opettajan asenne vaikuttaa aika paljon: ennen kuin vaihdoin koulua, kiusaamiseen puututtiin erittäin huonosti, uudessa koulussa taas paljon paremmin.
      Toivottavasti saatte kiusaamisen kuriin! :)

      Poista